Istun parvekkeellani siemaillen aamiaisen jälkeistä kahvikupposta. seuraan ikäistäni miestä joka kahlaa tulvineessa riisipellossa kainaloitaan myöten. Hän kokee peltoon laskemiaan verkkoja, vierellään pieni kanootti. Saaliin laatua tai määrää en kykene näkemään, mutta tunnin kahlaamisen jälkeen kanootti on vielä pinnalla.
Miehen asumus, joka sijaitsee riisipeltojen ja niiden läpi virtaavan pienen joen välisellä kapealla penkereellä, on kasattu m.m. lastauslavoista, laudan pätkistä, muovin palasista ja ruostuneesta aaltopellistä. Katto on tehty oljesta.
Hökkelissä ei ole sähköä joten illan pimetessä klo. 6 jälkeen,  ympärillä on pelkkää pimeyttä.
Hän asuu siinä yhdessä vaivaisen naisen (lmeisesti äiti) kanssa. He eivät omista mitään kulkuneuvoa, mutta avuliaat sukulaiset ja ystävät käyvät päivittäin paikalla. Olisi kiva käydä jututtamassa heitä, mutta kielimuurista johtuen siitä tuskin tulisi mitään.

Omalta osalta olen alkumatkan kommellusten jälkeen pyrkinyt keskittymään vähän muuhunkin kuin jo hyvin tuntemaani alakulttuuriin. Ohjelmaan on kuulunut m.m. temppelivierailuita, tutustumista erilaisiin makuelämyksiin ja paikallisiin tapoihin, ja paikallisen elämänmenon tarkkaileminen, sekä sen pohdinta.
En tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta ei siitä ainakaan ole mitään haittaa. Että silleen.

PS. Bloggerin palvelin ei jostain syystä edelleenkään suostu siirtämään kuvia blogiin. Valitan:-(.